Toisiamme kannatellen
Tuike silmissä haalistuen ja hiukset harmaantuen on vuosi käynyt päätökseen. Visiirit ja maskit verhonneet kasvot poikkeusoloista uurtuneet. Koitti aika, jolloin selvää ei puheesta tahtonut saada terve saati heikkokuuloinen. Roiskesuoja oli tullut jäädäkseen, vaikka “Riisu tuo koppelo!” kuului vuoteesta toive jokapäiväinen.
Uudet rutiinit ja alati tarkentuvat ohjeet opettivat nöyriksi ja kärsivällisiksi. Ovet suljettiin, menot karsittiin, puhtaanapitoon panostettiin ja parasta toivottiin. Yhä harvempi palasi vuorosta tyhjään kotiin. Siellä odottivat etäilevä puoliso ja lapset sekä uuden arjen äärilaidasta toiseen sahaavat tunnelmat. Tai kenties yksi uskollinen lenkkikaveri, joka vähät välitti siitä, että päivän askeltavoite oli jo saavutettu.
Suomi pysähtyi toviksi, mutta meillä oli paikka, jonne mennä. Arki tutuissa askareissa tuttujen ihmisten ympärillä toivat turvallisuutta. Työn merkityksellisyys nousi uuteen arvoonsa. Huumori ja hyvä yhteishenki ajoivat eteenpäin epätietoisuudessa. Viruksen järkyttämää kansanterveyden ja maailmantalouden tilaa seurattiin tiiviisti mutta maltillisesti. Onneksi viimeistään aamujumppa ja keittiöstä kantautuvat lounasvalmistelujen äänet ja tuoksut veivät pian ajatukset muualle.
Vuoteen on mahtunut monenkirjavia tunteita käsiteltäviksi ja jaettaviksi. Poikkeuksellisen paljon kuitenkin mielipahaa, ahdistusta ja pettymyksiä. Kesän korvilla seinien kaatuessa päälle kylille on pyritty määrätietoisesti niin omin jaloin kuin ensihoidon matkassa. Ikävää on lievitetty puhelimien välityksellä ja naapureiden kanssa puuhastellen. Ja voi sitä iloa ja riemua, kun terassikahville yhdessä istahtaa uskallettiin ja kuulumiset pöydän päästä vaihdettiin!
Jokainen vuotava nenä ja orastava kröhä on saanut tuntosarvet koholleen. Jokainen soitto päiväkodista ja viesti Wilmasta varautumaan uuteen päiväjärjestykseen sekä kotona että työpaikalla. Väistämätön poissaolo on tuonut pyytämättä huolta myös työkavereiden jaksamisesta. Henkilökunnan vaihtuminen ja muutokset työtehtävissä taasen uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Omaehtoisen jouston ja vastuunkannon määrä on totisesti yllättänyt elon käänteissä. Sinnikästä, sydämellistä ja lojaalia väkeä talo täynnä. Olette parhaita! Kiitos.
Kiitos myös kaikille mahtaville opiskelijoille, jotka olette tuoneet asukkaiden silmiin uutta kipinää ja pysäyttäneet kokeneimmatkin hyvänä kertauksena tärkeimpien perusasioiden äärelle. Opittu on varmasti puolin ja toisin. Kiitos ja kaikkea hyvää uraa toisaalla jatkaneille työkavereille, joista emme olisi tohtineet luopua. Kiitos omaisille ymmärryksestä ja mutkattomasta yhteydenpidosta. Joulu saapuu jokaiselle, vaikka emme yhteisessä puurojuhlassa tällä kertaa tavanneetkaan.
“Niityillä lunta, hiljaiset kadut.
Taakse jo jäänyt, on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virtaa, lapsuuden sadut.
Sanoma joulun on uusi mahdollisuus.”
(Tulkoon joulu)
Virpi
Hopeakodon työntekijä